Minä, frisbeegolfari

Se olisi tämän tekstin myötä vähän reilut kaksi vuotta ja sata kirjoitusta täynnä. Vaikka vielä en ole isompia nostalgiareissuja vuoden 2014 syövereihin tehnyt, on miusta silti tärkeää, että jotenkin eloa ja peliä on tallentunut myöhempiä muisteloita varten.

Mitenkäs on niin kuin omasta mielestä menny? Loppukesästä 2013 lähtien on innostuttu, tehty, hierottu, tuhlattu, hukattu ja löydetty paljon. Otanpa tässä (huonon) muistin lisäksi tuo kirjoituslistan oikein esiin ja... noh, ilman mulligania kiertämään!

Loppujen lopuksi reiluun pariin vuoteen on mahtunut paljon ja toisaalta kuitenkin blogitekstien aikaleima tärähtää viime vuoteen huiman äkkiä. Varsin nopeasti laji koukutti ja vei mennessään. 2013 sain ekan kiekkoni. Lajiin miut tutustuttanut kaveri antoi toiselle kierrokselleni ikinä lainaan D-MD2:n. Kysyi perään, että minkä draiverin haluan. Sanoin, että en mitään, midari riittää. Olinhan ehtinyt jo muutaman opetusvideon katsoa. Myllymäen ykköstiillä meille huuteli joku karvaturri, että "kohta alkaa viikkokisat, lähteekö jätkät mukaan?". Heilautin kädessä olevaa lainakiekkoa ja sanoin, että tän lisäks ei ole muita kiekkoja, ja tämäkin on lainassa. Ei kuulemma haitannut. Ei menty kisaamaan mutta luvattiin pysyä pois tieltä. Lopetettiin väylälle 13, kun kisat sitten alkoivat ja 14:n tiillä oli ruuhkaa. Jälkeenpäin, 2015 tutustuin seuraan liittyessä PJ:n hommissa hääräilevään Mäntylän Timoon - sama karvaturrihan se oli kuin siellä tiillä. Kävin kyllä sitten jälkeenpäin niissä viikkokisoissakin.

Autolle kävellessä pyörittelin sinistä Fiendiä käsissä ja mietin ääneen, että tällainen pitää hommata ittellekin, kun tuntui niin hyvältä heittää. Kaveri tuumasi siihen, että saan miä pitää tuonkin, ei ole itselle käyttöä.

Se kiekko on vieläkin tallessa. Hakattuna ja nykyisin heittämättä, mutta tallessa on. 

Tuo tuossa. Kuva ei lavastettu. Vilkaisin yllä olevaa kappaletta kirjoittaessa olan yli ja tuossahan se kökötti!

Valmistumisen jälkeen osa vanhoista koulukavereista jatkoi vielä omat opintonsa loppuun, miä jatkoin samassa paikassa töiden muodossa. Pääsin frisbeegolfporukkaan käytännössä samalla hetkellä sisään kun porukka alkoi hajoilemaan pitkin mantuja töiden perässä. Tuttuja heppuja kuitenkin kaikki, ja yhteyttä tulee pidettyä fribareissujen merkeissä. Ja Heikki nyt mätänee samoissa hommissa kuin miäkin, kierroksilla pyritään sulaan ja valoisaan aikaan käymään kerran viikossa. 

Serkkuni Teron kanssa en ollut pitänyt vuosikausiin minkäänlaista yhteyttä. Facebook-kavereita sentään oltiin, mutta kaipa me joissain isovanhempien juhlissa oltiin nähty. Heitin muistaakseni jonkun kommentin liittyen Teron postaamaan kuvaan frisbeegolfradalta - ja 2014 kesällä käytiin kiertämässä Imatraa ja Lappeenrantaa. 2015 käytiin kaksipäiväisellä Tuplabogey Tourilla - ja 2016 sama keikka. Good stuff. 

Opettelin ohjelmoimaan, ja rupesin työstämään applikaatioita. Heikin kanssa pitäisi huomenna laittaa tilaukseen osia nopeustutkan rakentelua varten jatko-opintoprojektin muodossa. Välillä kahvitauon sijasta mennään monitoimisaliin kopittelemaan. Frisbeegolf näkyy myös radan ulkopuolella, ja miksei saisi näkyä.

Sata kirjoitusta sitten miun tyttö oli vajaan vuoden ikäinen. Oli mukavaa ottaa valokuvia uusista kiekoista kun neiti tunki väliin ja nappasi kiekon leikkiinsä. Ensin kantorepussa ja sittemmin omin jaloin likka on ollut mukana kierroksilla. Keväällä neiti täyttää kolme ja valitsee miun kiekoista jonkun itselleen kierrokselle. Tai siis enää ei tarvitse, kun hankin pikku frisbeegolfarille sen ekan kiekon.

There. Is. No. Offseason!

Ei ole.

Esimerkki oikeanlaisesta pukeutumisesta ja asenteesta syksyisenmärällä fribaradalla!

Vaikka aurongon nousu- ja laskuajat viskelevät omia kapuloita fribaajien rattaisiin, eikä sateinen sää missään nimessä ole kelinä ideaali, on oltava sopeutuvainen eläin. Arkiset fribaillat väistyvät tai lediytyvät, ja mukaan tulee viikonlopun heittelyt isommissa määrin. Kylmyys ja märkyys fribaradalla ei olevarsinaisesti kovinkaan iso ongelma. Ohutta kerrospuheutumista, vedenpitävät kengät, pipo ja hanskat mukaan niin mikäs siinä ollessa ja heittäessä. Kaatosateella tuskin kannattaa metsään mennä, mutta pieni tihku pysähtyy takkiin varsin hyvin.

Pari viikkoa sitten käytiin anoppilassa jälleen käymässä, ja kiekot lähtivät tietysti mukaan. Olin Jasinin kanssa ollut yhteyksissä ja sovittiin, että lauantaina - heti kun on valoisaa - lähdetään Sahanmäelle. Kello oli yhdeksän, hyi. Jasin heitti varsin miehekkäät +3 miun tuskaillessa draivini kanssa rohkeahkon +14 -tuloksen. Ei parannusta kesään tuolta, mutta nyt sentään tulos oli ihan oikeasti huono ja suorittaminen surkeaa. Kivaa oli tosin, Sahanmäki on vaan yksinkertaisesti upea rata. Harmi ettei aikaa eikä valoa riittänyt käydä tutkimassa Ykslammin laajennusta. Jääköön ensi kertaan. Saako toivoa mustaa joulua? Ei kai. Enkä kyllä toivo. Hyi.

Likan innostus frisbeegolfiin alkaa myös näkymään. Vieteltiin tytön kanssa viikonloppu kahdestaan ja käytiin ekaa kertaa ihan vain kahdestaan radalla. Ei tietenkään mitään Ravikangasta lähdetty turaamaan läpi, vaan ihan tuo läheinen Sammonlahti. Rata oli tyhjä ja aikaa oli. Tyttö heitteli avauksia, kiikutteli (omaa) kiekkoaan kainalossa ja korilla kävi vielä heittämässä kiekon pömpeliin. Ja väyläopasteet. Niitä tutkittiin kans.

Monesta lähteestä kuuluu aina välillä, miten lapsen kanssa on vaikea mennä paikkoihin ja tehdä asioita. Osaltaan totta, mutta suurimmaksi osaksi kyse on pelkästä valmistautumisen ja uskaltamisen puutteesta. Meidän keväällä kolme täyttävä likka liikkuu fribaradalla oikein, "pelaten", ja ymmärtää että radalla liikutaan eteenpäin. Meidän likka silminnähden nauttii kiekottelusta! Tottakai, tiettyjä rajoitteita ratojen ja aikataulujen suhteen on, mutta mitäpä siihen sanoisi? Kompromisseilla kaikilla on hauskempaa. Mene ysiväyläiselle, kierrä vaikka kaksi kierrosta jos pikkuihminen vielä jaksaa. Pidä evästauko. Käy kesken pirkkuputken (jos niitä joskus edes...) siinä leikkipuistossa kiikkumassa ja kerää tiipaikalta kukkia. Osaa lähteä pois vaikka kuuden väylän jälkeen. Päästä muita ohi. Tutki väyläopastetta ja käpyä. Älä kiirehdi.

Millaisia tuntemuksia ja kokemuksia teillä on lapsista fribaradoilla?

Syksy ja kuivemman radan haku

Isänpäivää edeltävä viikko oli Lappeenrannassa melkoisen sateinen. Lauantaiksi oltiin kaavailtu perheen voimin suoritettavaa fribailureissua, mutta kauas ei oikein ollut intoa lähteä, ja lähialueen kuivemmista radoista Karhumäki on vähän pitkänpuoleinen perheen voimin ravattavaksi. Lyytikkälä it is, then! Sen verran paljon rinnettä ja ei-savista maata niin luulisi suurinpiirtein kuivana kestettävän.

Seuraa lyhyitä kappaleita ja paljon kuvia - vaimo päätti taas ottaa niin paljon ja hyviä kuvia että ei vaan sanat riitä.

Ja ennuste piti. Aamupalan jälkeen auto Nuijamaantien varteen ja yhdeksää väylää sitä Etelä-Karjalan yleisilmeestä poiketen avoimempaa mallia suorittamaan. Ja selässä olikin sitten aiemmin samalla viikolla seuratilauksella tullut Prodiscuksen pienempi (pienemmin iso) reppu. Kannatti luottaa vaimon suosituksiin, ruskea väri toimii erittäin mainiosti!

Kierroksessa meni sen reilut puoli tuntia ja viimeisellä väylällä alkoi tuhnuttamaan vettä taivaalta. Tulos oli kehnohko +4 pääasiassa lipsuilleen draivin ansiosta, mutta hymyillen mentiin koko kierros. Likka piti silminnähden hauskaa radalla; välillä kiekkojen kanssa pusaillen, välillä kukkia metsästellen. Pitää varmaan ostaa kohta neidille oma kiekko, lähtee meinaan silloin tällöin aika vihainen fore. Kaksivuotiaalta. 

Reppu istui muuten selkään tajuttoman hyvin! Vaikka kiekkoja on verrattaen vähän, saa tilanjakajan kanssa aikaan hölskymättömän paketin. Yläkerran putteritaskuun menisi ties mitä ja minkä verran, mutta miulla palloilee siellä pelkästään yksi putteri. Koetin aluksi roikottaa toisesta olkahihnan yläpäässä olevasta lenkistä pyyhettäkin, mutta ei toimi se miulla - vyölenkistä roikottaminen ja kävellessä pyyhkiminen on näköjään se miun juttu.

Fribaaminen perheen kanssa on tietenkin erilaista kuin kaveriporukalla pelaaminen. Oli hassua vetää lenkkiä heittomielessä pitkästä aikaa yksin. Ylipäätään fiilis heittää oli rento eikä tuloksella tosiaan ollut sen isompaa väliä. Perheen laatuaika ja yhdessä tekeminen, siinä oli viime viikon lauantain juju.

Vähän samoilla fiiliksillä roiskittiin muuten viime torstainakin. Asmo oli käymässä kulmilla ja Heikin kanssa käytiin kolmeen pekkaan korkkaamassa ledikausi Myllymäessä. Oli kuraa ja oli liukasta, mutta oli tajuttoman hauskaakin. 

Eihän tätä kukaan täysjärkinen pimeessä tee. Ja taas tehtiin. No season is offseason.