Kiekkokesä 2017 feat. lapset

Koko perhe autoon ja radalle. Tällainen tempaus on nyt pariin otteeseen tänäkin keväänä jo tehty. Meidän nelivuotias heittää itse parhaimmillaan jo reilut kymmenkunta metriä, ja kahdeksankuinen imee oppia vaimon selässä olevan kantorepun suojista. 

Lasten kanssa heittäminen on ihan oma maailmansa verrattuna tuloskierroksiin kisatason radoilla. Jos kerta vanhemmallakin tytöllä innostusta on niinkin paljon, että viime vuonna ostettiin ensimmäinen oma kiekko, pitää huolehtia että innostus ei pääse lopahtamaan ikäviin kokemuksiin. Lapselle radan pitäisi olla lyhyt, helppokulkuinen ja väljä. Kun heittämistä vasta opettelee, on tärkeää että se kymmenmetrinen heitto oikeahkoon suuntaan ei ole ojassa tai vesiesteessä tai kuusen alla kun "et nyt osunut tähän kapoiseen väylään", vaan että se onnistuminen tulkitaan juuri sinä itsenään - onnistumisena. Pelisilmää vaatii myös se, että milloin voi pelata kokonaisen kierroksen ja milloin kannattaa pelata vain muutama väylä. 

Lappeenrannan lapsille soveltuvat radat ovat aika vähissä. Myllymäki ja ravikangas menevät liian vaikeiksi ja raskaiksi, joten katseet kohdistuvat ysiväyläisiin. Sammonlahti on sitä vastoin lyhyt mutta ihan liian vaikea tuottaakseen edellä mainittuja onnistumisia. Vaikka kiekko lähtisikin "oikeaan suuntaan", jää väylät liian kapeiksi ja palkintona on ikävä jatkopaikka mörristä. Tietysti lasten kanssa voi aina jatkaa väylän reunamilta, mutta tää meidän likka tuntuu aika vahvasti omaksuvan miun pelaamista ihan katselemallakin, ja miusta tuntuu että jahka vähän kehitystä tapahtuu niin halu pelata oikein kasvaa. 

Lyytikkälä on vesiesteväylää lukuunottamatta ihan ok, tilaa löytyy eikä pururataa mukaileva rata ole vaikeakulkuinen.

Imatra sitä vastoin ajaa aloittelijat sisään loistavasti. Itä-suomen koulun 9-väyläinen rata (joka tässä vajaa pari viikkoa sitten käytiin heittämässä) oli parista koulun pihassa olevasta korista huolimatta juuri sellainen "oikeanlainen" rata. Väylät ovat lyhyitä ja selkeitä ja ennen kaikkea sitä tilaa on. Varsinaisen väylän ulkopuolinen aluekin on puustoltaan harva, joten ihan oikealta lieltä pelaamista pääsee tekemään positiivisemman asenteen kanssa. Vuoksen toisella puolella oleva Urheilutalon 9-väyläinen on oikeastaan aika samasta oopperasta, joskin vähän ehkä tiheämpi väylien ulkopuolelta. Luontaisella jatkumolla vastassa onkin sitten Mikonpuisto, joka tarjoaa jo vähän enemmän haastetta olematta kuitenkaan liian ankara. 

Miä en halua olla meidän tytölle mikään hirmuvalmentaja. Frisbeegolf jatkuu tasan niin kauan kun siihen riittää intoa ja kehityksen halu täytyy tulla heittäjästä itsestään. Jos homma ei tänään maistu niin sitten tehdään jotain muuta ja katsotaan ehkä myöhemmin.

Tulevana kesänä on oman heittelyn ja kisailun (Linnoitus open parin viikon päässä jo!) ohella keskittyä nimenomaan koko perheen voimin tapahtuvaan ratabongailuun. Etenkin anoppilan lähistollä on paljon kaikentasoista rataa, jossa omien sanojensa mukaan tuleva mestari pääsee koukuttumaan.

Seuraavan sukupolven voittaja

Pientä blogihiljaisuutta on tässä reilun kuukauden verran pidellyt. Saimme perheeseen toisen tulevan frisbeegolfarineitokaisen, ja heittely onkin taka-alaistunut jonkin verran. Ei tosin kokonaan.

Vanhempi, kolmevuotias on nimittäin ruvennut innostumaan. Isyysvapaan puitteissa käytiinkin pariin otteeseen ihan kahdestaan radalla opettelemassa rystypuolelta heittämistä. Vaikka ajoittain näkee, että uuden opettelu on vaikeaa ja välillä meinaa surku iskeä, autossa kotimatkalla viimeistään kuuluu takapenkiltä miten pian pitäisi taas päästä uudestaan radalle. Oma kiekko kulkee tietenkin omassa laukussa ja välillä mukaan lähtee miun laukusta toinen, kolmas tai neljäskin kiekko.

Erilaistahan tuo radan kiertäminen on lapsen kanssa kuin omineen tai "isojen ihmisten" poppoossa. Vai kuinka monesti sitä esimerkiksi viikkokisoissa tulee napattua maassa oleva oksa keppihevoseksi tai jäätyä siirtymällä poimimaan kukkakimppua laukun juomapullopussukkaan? Tietysti siinä kohtaa kun tulee kohtaamisia muiden heittäjien kanssa, on oltava pelisilmää pitää kaikkien toiminta jouhevana, mutta Lappeenrannassa harvemmin ruuhkia onneksi on. Parempihan se onkin, kun asioita mahtuu tekemään leikin kautta.

Puistorataa kyllä tässä rupeaa kaipailemaan. Kaipa se on jossain kohtaa käytävä joko Kouvolassa tai Imatralla fribareissulla! ;)

Tavoitteet tuntuvat neidillä muutenkin olevan korkealla. Euroopanmestaruuskisoja telkkarista kattellessa neiti tuumi, että hänkin sitten MENEE joskus EM-kisoihin heittämään. Ja voittamaan.

Frisbeegolf ja kaksivuotias

"Isi ottaa kiekon, [Ellu] hakee täältä. Tämä on [Ellun] kiekko, missä kori on?"

Meidän likka on jo hyvin perillä siitä mitä isi harrastaa, ja ennen kaikkea miten sitä pitäisi harrastaa. Kiekko kuulemma pitää aina heittää koriin, ei maahan. Olkoonkin, että vielä ei radalle ei kaksisteen ole oikein asiaa, myö ollaan koko perheen voimin käyty aina välillä kierros heittämässä. Tytölle on tärkeää saada oma kiekko mukaan jota kuljetella ja heittää. Yleensä annan tytön valita itse laukusta kiekon, ja jossain kohtaa pitää tietysti vaihtaa, tekeehän isikin niin. Tämän postauksen kuvat ovat sitten sekulisti valittu, osa on aika vanhojakin jo.

On mukava kiertää rataa kun takaa kuuluu heleällä äänellä "Hyvä isi!" tai "VAU!". Kun miä saan väylän pelattua, tulee Ellu nostamaan oman kiekkonsa koriin ja tuumaa, että hyvinhän se meni. Sitten kun mielenkiinto loppuu niin sitten puuhaillaan muuta. Tietysti itse saa omata Hämähäkkimiehen vaiston, Daredevilin kuulon ja paljon muiden valikoitujen supersankareiden kriittisiä voimia, nuilla radoilla kun liikkuu muitakin. Yleensä myö ollaan oltu hiljaisina hetkinä radalla ja ihan rauhakseen.

Pyöräillessä neiti spottailee koreja kuin vanha tekijä. Ohi ajaessa huomasin, että yhdessä pihassa oli pari tummanvihreää koria tummanpunaisilla tehosteilla, toinen kuusen varjossa ja toinen vähän kauempana. Selän takaa kuului melkein samantien, että "Kiekkokoreja!"

Aina kun silloin tällöin treenailen puttia pihalla, tulee lajiin kovaa vauhtia hurahtamassa oleva neitokainen pyytämään sitä oranssia kiekkoa tai sitä sinistä (ei, ei sitä toista vaan juuri se toinen sininen) ja asettuu siihen miun viereen. "Heitetään yhdessä!".

Mielenkiinnolla odotan, milloin tyttö kasvaa niin isoksi, että sille ostetaan oma kiekko. Vai ostetaanko?