Joulupäivänä radalla

Vuosi alkaa lähestymään loppuaan, ja vaikka muutamasta pakkasasteesta huolimatta ei maassa näy lunta, on tammikuun alkupäivinä maassa muutakin kuin pystyyn jäätynyt, jo uuden kasvun aloittanut nurmikko. Joulu vieteltiin hämeessä, ja koska keli oli... hmm... paljas (?) niin fribakamatkin pakattiin autoon mukaan.

Ja joulupäivänä lähdettiinkin kinkun sulatteluun Ykslammille. En ollutkaan vielä aiemmin tänä vuonna 18-väyläiseksi venähtänyttä, nykyisin AA1 -luokkaan lipsahtanutta rataa päässyt kiertämään. 

Kuva: http://frisbeegolfradat.fi/

Muutokset rataan ovat suoraviivaisia. Kutosväylään asti mennään vanhaa, ja siitä eteenpäin "jatketaan monttua pitkin" ja palataan vanhan seiskan myötä kolmelle vanhan leiskan väylälle. Ennakkotiedustelujen mukaan radalla on vähän erikoisempia ratkaisuja väylien (ja etenkin tiipaikkojen) sijoittelun kanssa ja väylä 15 on oman osansa kritiikistä saanut. Jätän nyt tulokset (kröhömplusneljätoistakrööh...) käymättä sen tarkemmin läpi, melkoinen puuskatuuli riepotteli kiekkoja oikein olan takaa. 

Vanhaa tuttua, puttaamassa väylällä kolme.

Uudet väylät ovat fiilikseltään sitä samaa tuttua Ykslammia. Tilaa heittää on ja korkeuserojen kanssa kikkailuun löytyy hiekkamontulta hyvät puitteet. Tuuli näyttelee edelleen isoa osaa pelikirjassa, kun monttua pituussuunnassa puhaltava tuuli puhaltaa reunavallilla lähes alhaalta ylöspäin. Avoin maasto tekeekin sitten yhtälön tasapainoksi pidemmät väylät. Tiimatot olivat uusilla väylillä tätä silmälläpitäen mitoitetut ja kiitorataa oli tarjolla sitä tarvitseville. 

Väylä 10, toinen heitto

Seiska, par 4 taisi vähän mennä alamäkeen, mutta kääntää koko matkalta oikealle. Tarkan draivin voisi livauttaa melkein heittämällä kohti 14 koria puiden välistä, mutta pirkulle ei miulla taida tässä olla asiaa. Kasiin pitänee kokeilla sekä antsaa että forea, mutta avauksesta noinkin pitkälle oikealle pääseminen saattaa tuottaa etenkin tuulessa vaikeuksia. Ysiväylä on melko lailla suoraviivainen 129-metrinen pirkutuksen mahdottomuus, korin takana vasemmalla tosin lammenlutakko ja montussa ainakin märkään aikaan vettä. Kymppi näyttää tyynellä ihan mahdolliselta pirkulta, joskin jyrkän feidin istuttaminen kapeaan ylämäkiränniin saattaa mennä tuuripeliksi. Yksitoista, vaikka onkin 120-metrinen kirkuu miun korvien välissä vakaata putteria koska korkeuseroa löytyy, pitäisin tätä jollain mittapuulla uusien väylien todennäköisimpänä pirkkona. Etenkin, kun koria ympäröi pieni vallintapainen eikä korista pitkäksikään menneitä ole vaikea nepata korin alle.

11

Kaksitoista on vähän pillimpi ja melko tasainen. Kun alun puukujasta selviää niin loppu on avointa. Kolmetoista heitetään jälleen mäen päältä ja mäen päälle. Tuuli voi viedä kiekot käytännössä minne vain aina seiskan korista 12:n tiille tai 11:n korille. Kieli keskellä suuta, niin osuu greenille. Neljälletoista tarjotaan käytännössä molemmille kätisyyksille väylää, joskin oikealla uralla löytyy enemmän tilaa. 80% väylästä on pilliä loivaan alamäkeen jonka jälkeen looooivan kummun päällä avoimella kököttää kori.

Sitten viisitoista. Herranjestas, terveisiä Ravikankaalta! Väylällä on 145 metriä pituutta, mutta leveyttä ei sitten ole. Sateenpieksemä maa on kova ja viettää hurjasti oikealle. Kaksi rollaamatonta pillisuoraa draivia niin hyvä on. Eli lukua tulee.

No mutta, ylipäätään onnistuneita väyliä, haastavuutta ainakin tällaiselle tavan amatöörille on ihan riittämiin. Tuon 7-11-12-13-14 -ryppään turvallisuudesta en mene tosin ihan takuuseen, pieni tuulenpuuska vie kiekkoa helposti ja mielessä kannattaakin pitää muiden väylien paikat ja numerot. Piilosta voi tulla kiekkoja ja vastatuuleen fore ei kuulu. Silmät ja korvat auki ja isompi väylänumero heittää ensin. Ja ohan tuo 15 aika höpsö. Silleen ihan vähän.

Palaneet pimpulat

Tulihan se syksyllekin vielä pakkaselle mennyt kierrostulos. Käytiin viime viikolla pariin otteeseen Heikin kanssa lounastaukokopittelemassa ja -draivailemassa liikuntasalissa ja viikonloppuna sitten sunnuntaiaamunakkelua perheen voimin Sammonlahdessa. Avauksia tuli nyittyä oikealle huomattavasti vähemmän, mutta lipsumisia sattui. Putti- ja lähäripeli toimi pelastavana enkelinä, kun useampi ekaan puuhun päätynyt avaus päätyi toisella heitolla kuitenkin korin tuntumaan. Kolme avausta onnistui, kolme pirkkua plakkariin: ykkösellä avaus pariin metriin, kolmosella ehkä seiskaan ja kutosella jäi joku kasimetrinen ylämäkiputti. Kakkosella avasin oikealle lepikkoon, nelosella oikealta puukimmoke (onneksi) mandon oikealta puolelta vasemmalle puolelle, josta polkua pitkin pitkälle par-putille. Ketjut kilisi mutta ei uponnut. Vitonen ekaan puuhun, mutta jatko forella venyttäen korin alle ja sieltä sisään. Seiskan avasin kans ekoihin puihin mutta jälleen jatkolla päästiin korille. Kasi lipsahti lussuna kädestä ja jäätiin pitkälle putille. Ketjuja kilistellen jälleen ohi. Ysin foretin maahan about kolmasosan väylää päähän. Antsaneppi alle ja -2 tuloskorttiin.

Taas oltiin jännän äärellä kun huonoilla avauksilla hätyyteltiin omaa ennätystä. Äh. Joskus sitä toivoisi sitä oikeaa suonenvetokierrosta, missä kaikki onnistuu niin saa suosiolla olla pettynyt jos avaus ei toimi. Nyt ei oikein voisi.

Keli oli kuiva eikä ollut kylmä. Loppua kohti sormilla alkoi olemaan vähän kylmä lyhyiden väyläsiirtymien ja hanskojen laiton vaikeuden (laiskuuden) takia. Noh, tyhmä pää...


Nopeustutkaprojekti lompsi myös pykälän pari etiäppäin, kun sain postista operaatiovahvistimet ja muutenkin kytkentä alkoi simuloinneissa olla siinä kunnossa että hieromisesta ei enää lisähyötyä saisi.

Tuo doppler-anturi on siitä vaikea mittalaite, että kohteesta heijastuva signaali pyörii mikrovolttiluokassa. Tämä tarkoittaa taas herkkyyttä häiriöille, ja pienen kohinan operaatiovahvistimet ovatkin tarpeen, kun mikrovolttiluokan signaali pitäisi vahvistaa 40000-kertaiseksi jotta mikrokontrolleri älyää että "hei, nyt tapahtuu!". Kohina ja häiriöt pitäisi mielellään pitää ainakin esiastesuodatuksessa ja -vahvistuksissa mahdollisimman pieninä.

Sanomattakin lienee selvää että kaikki oparit eivät ensimmäisistä kytkennöistä selvinneet. Käyttämämme virtalähde ei toiminut ihan niin kuin piti ja herkkä elektroniikka otti ja suli. Kertaa neljä. Viimeinen pimpula onnistuttiin pitämään ehjänä ja saatiin yllättävän hyviä tuloksia. Valmis suodatinkytkentä vaatii tottakai kaksi kyseistä pimpulaa, että ostohommiin niidenkin osalta vielä joudutaan.

Mutta, se mitä tuolla yhdellä oparilla tutkittiin niin suodatinkytkentä toimii ja periaatteessa ollaan valmiita tilaamaan itse anturi, mikrokontrolleri sekä suodatinpiirin piirilevyt.

Työ, huvi, harrastus

Miun nykyinen työ koostuu tutkimuksen tekemisestä osana jatko-opintoja. Jatko-opinnot ovat siitä vapaamuotoista, että tilaa on esimerkiksi tutkijan itse esittämille ja toteuttamille projektiluontoisille hommille.

Toisaalta frisbeegolf on lajina sellainen, että monesti löytyy tarvetta kaikenmaailman teknisille härpäkkeille, joilla omaa suoritusta voi analysoida ja parantaa. Tekniikan mukaan tuleminen näkyy ensimmäisen kerran kaikilla harrastajilla varmaan jonkinlaisen tuloskorttisoftan tai ihan oman draivin videokuvauksen muodossa.

Hieno juttu, mutta entäs sitten? Softia on Play-kaupat ja Apple Storet väärällään ja eihän tässä kannata videokameraa uudelleen keksiä...? Pituusmittaus- ja puttipeliapplikaatioiden työstämisestä miulla onkin jonkinlainen päänahka vyöllä, mutta nytpä päätettiin tehdä jotain... jännempää.

Pysytään draivitreenissä. Kentällä on hyvä testata kiekkoja ja omaa kykyään puristaa pakaroista se viimeinen metri ennen kuin futiskentän taka-aita tulee vastaan (niin varmaan...). Kun kenttä on poissa, draivataan verkkoon. Lihasmuistia ja nopeutta. Verkkotreenissä ei varsinaista palautetta tule, ja homma saattaa olla enemmän aivotonta tempomista. Kiekosta ehtii hyvällä tuurilla nähdä lähtökulman ja osumapisteen, loppu onkin sitten arvailun varassa.

Draivitreeniin lisätään palaute ja yllättäen hommassa on taas järkeä. Hidastuskuva formista auttaa hahmottamaan niitä pieniä ja ah-niin-merkityksellisiä eroja re-teen ja pirkkunoston välillä, ja kun mukaan saadaan nopeusmittaus, voidaan tasapainotella hyvän formin ja kovaa heittämisen rajamailla. Nopeus korreloituu jollain tasolla heiton pituuden kanssa ja hyvä formi varmistaa heiton teknisen oikeuden - verkkodraivi alkaa muistuttamaan hyödyltään kenttätreeniä ja talvellakin pysyy heitto kasassa.

Jälleen kerran: Entäs sitten? Noh, kuinkas monella on fasiliteetit verkkodraivata tutkaan niin halutessaan? Verkkoja löytyy urheilukentiltä, Motonetistä ja fribaradoilta, mutta tutkaa ei aina ihan äkkiä vastaan kävele. Friba Factoryssä tietysti pääsee luukuttamaan anturiin, mutta suurimmalle osalle harrastajia tutka on melko lailla poissuljettu. Maksaa liikaa omaan käyttöön ja muutoin ei vastaan tule.

 

Heikin kanssa aivoriiheiltiin, ja nyt tavoite olisi tehdä projektityönä oma nopeustutka mahdollisimman edullisesti. Radiotaajuiseen doppler -anturin pitäisi irrota alle kolmella amerikan eurolla ja siihen kylkeen parin dollarin mikrokontrolleri. Ja joku näyttö. Akkuineen koko järjestelmän materiaalikulujen pitäisi jäädä alle 20 euroon, jos akkuna käytetään pauttiarallaa 15 euron USB-varavirtalähdettä. Sähköinsinööri pääsee virittämään, tutkimaan, mittaamaan, säätämään ja saamaan opintopisteitä jatko-opintoihin samalla kun harrastus saa uusia kilkkeitä. 

Kyllä. Tuo on USB-liitin tuossa etureunassa.

Aika kunnianhimoista... Onnistuuko moinen? En tiedä. Siinä on osa koko projektin viehätystä. Aiheen parissa rakentelu on mukavaa. Haasteitahan tässä on melkoisesti, eikä varmasti tässä kohtaa vielä kaikki projektin sudenkuopat ole edes selvillä, mutta perusajatus alkaa olemaan selvä ja intoa riittää tutkia ja kokeilla.

Tänään katsellaan Heikin kera todennäköisesti tilaus kasaan anturin ja mikrokontrollerin osalta ja pikkuhiljaa potkaistaan projekti käyntiin. Suodatinpiiri alkaa olemaan simuloitu jo siihen kuosiin että sitä pitäisi jo periaatteessa päästä laboratorioon kytkemään.

Ajattelin tänne aina välillä kirjoitella, miten projekti lähtee etenemään..

Kiinnostaisiko teitä 20 euron nopeustutka?

Draivi mietteissäin

En ole pitkiin aikoihin liiemmin vaivannut päätäni draivitekniikan pohdiskelulla. Viime kesänä kävin vain muutamaan otteeseen kentällä draivailemassa, eikä vastaavasti radalla uskalla eikä oikeastaan halua kokeilla uusia temppuja - ainakaan liiemmissä määrin. Nuppi on tottunut siihen, että draivi ei kanna kuin sen 90 metriä, ja jos kerran suunta on suurinpiirtein hyvä, ei lyhyestä draivista haittaakaan ole ollut. Jos ennätys paranee niin mikäpä siinä.

Nyt kun ratakierroket alkavat olemaan harvemmassa, on aikaa ajatella ja kuutioida. Vähän erikoiseltahan tuo tuntuu, että nokkakulmaongelmat - joiden kanssa aiemmin painin - alkavat olemaan selätettynä ja draivin korkeuskulman hallinta on alkanut sujumaan (oikeastaan kaikkien kulmien hallinta for that matter), mutta toissakesäisiä päälle satametrisiä ei ole näkynyt. Heiton kehitys on ollut laadussa, ei pituudessa. Alun alkaen luulin, että nokka pystyssä heittäminen oli "se" syy, minkä takia kiekot tuntuvat feidaavan nopeasti eikä pituutta kerry.

Nokkakulman lisäksi pari muutakin seikkaa saattavat olla lyhyiden mittojen takana. Joko kiekossa (siis kädessä) ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi nopeutta tai sitten kiekosta puuttuu kierre. Nopeus nyt on itsestäänselvyys pituuden kanssa peilaamiseen, ja sinällään istuisi asetelmaan, koska midarien heittäminen suhteessa pitkälle ei ole ongelma ihan niin isolla skaalalla kuin draiverien. Varsinaista oikopolkua ei taida olla - nopeasti oppii heittämään heittämällä nopeasti.

Kierteen puuttuminen on toisaalta potentiaalinen ongelma, juurikin siksi että kiekon lentorata ei varsinaisesti ole (yli)vakaa vaan lopun feidiin asti jopa hyvä, Laseri tekee nättiä ässää sun muuta, mutta kun lopun feidi tulee se tulee ja tumppaa kiekon lähes välittömästi maahan. Kierrettä olen yrittänyt tuoda draiviin keskittymällä siihen, etten... hmm, vedä kiekkoa etureunasta kun veto takaa eteen lähtee, vaan yritän pitää sieltä ulkolaidasta kiinni mahdollisimman pitkään.

Heinäkuun lopulla sain kuvattua yhden (huima otanta, tiedetään) draivin Myllymäestä Instagramiin. Kyseessä on väylä 17, loivaa ylämäkeä satkun verran ja suoraan, kori pari-kolmimetrisen kummun päällä. Kokonaisnousua 5 tai 7 metriä, en muista tarkkaan.

Video, jonka Jarkko N. (@iloreplica) julkaisi 31. 07ta 2015 klo 2.23 PDT

Video on siis kuvattu juuri niillä aikaleimoilla kun nokkakulma alkoi pysymään alhaalla ja draivi oli suunnassaan mutta ehkä vähän varovaista. Läpiviennin puute tietysti osui ensimmäisenä silmään, ja siihen olen koettanut vähän hakeakin parannusta.  Omaan silmään tuo näyttää vähän lussulta, eikä asento oikein kestä kasassa. Kroppa ja hartialinja aukeaa ihan liian aikaisin. Lisäksi draivissa on sellaista hitautta. Tahmaisuutta. 

Yritin kaivaa sopivan still-framen tuosta kropan aukeamisesta, ja tuossa on käytännössä se kohta, kun kyynärpää viimeisen hetken vie tuota vetoa. Ja ote näyttäisi jo tuossa olevan kiekon etureunassa. Hmm...

 

Käytiin itsenäisyyspäivänä sateen ja... sateen pimeässä välissä Sammonlahdessa heittelemässä. Sinällään nappipaikka draivisotkujen kanssa, kun arsenaalissa oli pelkät midarit ja putterit. Yritin kuitenkin keskittyä pitämään kropan hallussa koko draivin ajan. Sanomattakin lienee selvää, että kapeaakin kapeammat pillitväylät ei ihan otollisimpia paikkoja tällaiseen ole, ja suurin osa draiveista karkailikin oikealle. Yhdellä pirkulla ja kolmella bogilla +2 ja kotiin.

Millaista kritiikkiä teille tulee mieleen? "Heitä kovempaa!"? "Kroppa kasaan ja vetoa pidemmälle eteen!"?

There. Is. No. Offseason!

Ei ole.

Esimerkki oikeanlaisesta pukeutumisesta ja asenteesta syksyisenmärällä fribaradalla!

Vaikka aurongon nousu- ja laskuajat viskelevät omia kapuloita fribaajien rattaisiin, eikä sateinen sää missään nimessä ole kelinä ideaali, on oltava sopeutuvainen eläin. Arkiset fribaillat väistyvät tai lediytyvät, ja mukaan tulee viikonlopun heittelyt isommissa määrin. Kylmyys ja märkyys fribaradalla ei olevarsinaisesti kovinkaan iso ongelma. Ohutta kerrospuheutumista, vedenpitävät kengät, pipo ja hanskat mukaan niin mikäs siinä ollessa ja heittäessä. Kaatosateella tuskin kannattaa metsään mennä, mutta pieni tihku pysähtyy takkiin varsin hyvin.

Pari viikkoa sitten käytiin anoppilassa jälleen käymässä, ja kiekot lähtivät tietysti mukaan. Olin Jasinin kanssa ollut yhteyksissä ja sovittiin, että lauantaina - heti kun on valoisaa - lähdetään Sahanmäelle. Kello oli yhdeksän, hyi. Jasin heitti varsin miehekkäät +3 miun tuskaillessa draivini kanssa rohkeahkon +14 -tuloksen. Ei parannusta kesään tuolta, mutta nyt sentään tulos oli ihan oikeasti huono ja suorittaminen surkeaa. Kivaa oli tosin, Sahanmäki on vaan yksinkertaisesti upea rata. Harmi ettei aikaa eikä valoa riittänyt käydä tutkimassa Ykslammin laajennusta. Jääköön ensi kertaan. Saako toivoa mustaa joulua? Ei kai. Enkä kyllä toivo. Hyi.

Likan innostus frisbeegolfiin alkaa myös näkymään. Vieteltiin tytön kanssa viikonloppu kahdestaan ja käytiin ekaa kertaa ihan vain kahdestaan radalla. Ei tietenkään mitään Ravikangasta lähdetty turaamaan läpi, vaan ihan tuo läheinen Sammonlahti. Rata oli tyhjä ja aikaa oli. Tyttö heitteli avauksia, kiikutteli (omaa) kiekkoaan kainalossa ja korilla kävi vielä heittämässä kiekon pömpeliin. Ja väyläopasteet. Niitä tutkittiin kans.

Monesta lähteestä kuuluu aina välillä, miten lapsen kanssa on vaikea mennä paikkoihin ja tehdä asioita. Osaltaan totta, mutta suurimmaksi osaksi kyse on pelkästä valmistautumisen ja uskaltamisen puutteesta. Meidän keväällä kolme täyttävä likka liikkuu fribaradalla oikein, "pelaten", ja ymmärtää että radalla liikutaan eteenpäin. Meidän likka silminnähden nauttii kiekottelusta! Tottakai, tiettyjä rajoitteita ratojen ja aikataulujen suhteen on, mutta mitäpä siihen sanoisi? Kompromisseilla kaikilla on hauskempaa. Mene ysiväyläiselle, kierrä vaikka kaksi kierrosta jos pikkuihminen vielä jaksaa. Pidä evästauko. Käy kesken pirkkuputken (jos niitä joskus edes...) siinä leikkipuistossa kiikkumassa ja kerää tiipaikalta kukkia. Osaa lähteä pois vaikka kuuden väylän jälkeen. Päästä muita ohi. Tutki väyläopastetta ja käpyä. Älä kiirehdi.

Millaisia tuntemuksia ja kokemuksia teillä on lapsista fribaradoilla?