Koko perhe autoon ja radalle. Tällainen tempaus on nyt pariin otteeseen tänäkin keväänä jo tehty. Meidän nelivuotias heittää itse parhaimmillaan jo reilut kymmenkunta metriä, ja kahdeksankuinen imee oppia vaimon selässä olevan kantorepun suojista.
Lasten kanssa heittäminen on ihan oma maailmansa verrattuna tuloskierroksiin kisatason radoilla. Jos kerta vanhemmallakin tytöllä innostusta on niinkin paljon, että viime vuonna ostettiin ensimmäinen oma kiekko, pitää huolehtia että innostus ei pääse lopahtamaan ikäviin kokemuksiin. Lapselle radan pitäisi olla lyhyt, helppokulkuinen ja väljä. Kun heittämistä vasta opettelee, on tärkeää että se kymmenmetrinen heitto oikeahkoon suuntaan ei ole ojassa tai vesiesteessä tai kuusen alla kun "et nyt osunut tähän kapoiseen väylään", vaan että se onnistuminen tulkitaan juuri sinä itsenään - onnistumisena. Pelisilmää vaatii myös se, että milloin voi pelata kokonaisen kierroksen ja milloin kannattaa pelata vain muutama väylä.
Lappeenrannan lapsille soveltuvat radat ovat aika vähissä. Myllymäki ja ravikangas menevät liian vaikeiksi ja raskaiksi, joten katseet kohdistuvat ysiväyläisiin. Sammonlahti on sitä vastoin lyhyt mutta ihan liian vaikea tuottaakseen edellä mainittuja onnistumisia. Vaikka kiekko lähtisikin "oikeaan suuntaan", jää väylät liian kapeiksi ja palkintona on ikävä jatkopaikka mörristä. Tietysti lasten kanssa voi aina jatkaa väylän reunamilta, mutta tää meidän likka tuntuu aika vahvasti omaksuvan miun pelaamista ihan katselemallakin, ja miusta tuntuu että jahka vähän kehitystä tapahtuu niin halu pelata oikein kasvaa.
Lyytikkälä on vesiesteväylää lukuunottamatta ihan ok, tilaa löytyy eikä pururataa mukaileva rata ole vaikeakulkuinen.
Imatra sitä vastoin ajaa aloittelijat sisään loistavasti. Itä-suomen koulun 9-väyläinen rata (joka tässä vajaa pari viikkoa sitten käytiin heittämässä) oli parista koulun pihassa olevasta korista huolimatta juuri sellainen "oikeanlainen" rata. Väylät ovat lyhyitä ja selkeitä ja ennen kaikkea sitä tilaa on. Varsinaisen väylän ulkopuolinen aluekin on puustoltaan harva, joten ihan oikealta lieltä pelaamista pääsee tekemään positiivisemman asenteen kanssa. Vuoksen toisella puolella oleva Urheilutalon 9-väyläinen on oikeastaan aika samasta oopperasta, joskin vähän ehkä tiheämpi väylien ulkopuolelta. Luontaisella jatkumolla vastassa onkin sitten Mikonpuisto, joka tarjoaa jo vähän enemmän haastetta olematta kuitenkaan liian ankara.
Miä en halua olla meidän tytölle mikään hirmuvalmentaja. Frisbeegolf jatkuu tasan niin kauan kun siihen riittää intoa ja kehityksen halu täytyy tulla heittäjästä itsestään. Jos homma ei tänään maistu niin sitten tehdään jotain muuta ja katsotaan ehkä myöhemmin.
Tulevana kesänä on oman heittelyn ja kisailun (Linnoitus open parin viikon päässä jo!) ohella keskittyä nimenomaan koko perheen voimin tapahtuvaan ratabongailuun. Etenkin anoppilan lähistollä on paljon kaikentasoista rataa, jossa omien sanojensa mukaan tuleva mestari pääsee koukuttumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti